Työuupumus on kavala seuralainen. Se saapuu elämääsi yleensä hiipien, mutta joka ajan kuluessa vahvistaa otettaan ja ennen pitkää pakottaa nostamaan kädet ylös (hetkellisen) häviön merkiksi. Kuulostaako tutulta?
Olen aina ollut aikaansaava ja eteenpäinkatsova tapaus. Olen pitänyt ahkeruutta menestyksen takeena ja sen vuoksi ehkä osittain itsekin aiheutin oman uupumiseni. Toisena vahvana vaikuttimena voimieni ehtymiselle oli se seikka, että huomasin tekeväni työtä, jolle en itse enää löytänyt merkitystä. Tein asioita päivästä toiseen, joille en löytänyt mitään muuta vastinetta, kuin palkka. Olin ansassa.
Se aamu kun tajusin olevani aivan loppu, enkä jaksanut enää edes pukea päälleni tuli loppujen lopuksi minulle itselleni täytenä yllätyksenä. Olin jo aiemmin huomannut omassa olotilassani pieniä muutoksia, mutta en osannut niitä lukea. Kehoni koetti kuiskata, mutta suostuin kuulemaan vasta sen äänekkäimmän huudon. Ilmoitin töihin, että en ole kunnossa, varasin ajan työterveyslääkärille ja ennenkuin ehdin edes istua vastaanotolla alas, purskahdin itkuun, jolle ei tuntunut tulevan loppua. Sain vihdoinkin tunnustaa itselleni, että en enää jaksa.
Minulle määrättiin sairaslomaa sekä varattiin aika työpaikkapsykologille. Pala kurkussa alkoi pehmetä ja täydellisen väsymyksen harmaannuttama maisema alkoi pikkuhiljaa saada menettämiään värejä takaisin. Kävin juttelemassa psykologin kanssa muutaman kerran kasvotusten ja nopeasti olin itsekin perillä siitä mikä minun jaksamiseni romahdutti. Osasin analysoida omaa tilaani, olin itselleni armollinen ja tein ainoastaan asioita, joista nautin: pitkät kävelylenkit kevätauringossa sekä omassa seurassa oleminen alkoivat tuoda voimiani takaisin.
Kun sairaslomani lähestyi loppuaan, minulta kysyttiin klassinen kysymys: miten sinä nukut? Koska tämän suhteen ei ongelmia ollut, todettiin, että olisin kykenevä palaamaan töihin. Oli tarkoitus muokata työnkuvaa sekä tehdä muutoksia, joista olisi jatkon jaksamisen näkökulmasta hyötyä. Sitten tuli korona, joka pysäytti kaiken. Palasin lähtöruutuun, mutta lomautusten ansiosta sainkin enemmän tilaa hengittää. Muistan kiittäneeni salaa kun sain kuulla tekeväni toistaiseksi kaksipäiväistä viikkoa. Tämä tarkoitti viiden päivän ”vapautusta” ja tuon ajan käytin jälleen merkityksellisyyden määrittelyyn.
Lomautuksen aikana törmäsin ilmoitukseen avoimesta työpaikasta, joka kutsui minua tarttumaan mahdollisuuten. Hain paikkaa ja sain sen! Koin olevani taas matkalla oikeaan suuntaan: ylöspäin.
Kun nyt katson taaksepäin tuota harmaata ajanjaksoa elämässäni, koen olleeni onnekas. Tuo vaihe näytti minulle sen, mitä haluan elämääni enemmän ja mistä olen valmis luopumaan, jotta sen saisin. Kaikki työuupumuksen kokeneet ja siitä selvinneet eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Tiedän lähipiiristäni tapauksia, joissa toipuminen on vaatinut paljon aikaa, terapiaa sekä lääkkeitä ja matka kohti parempaa oloa tulee viemään vielä vuosia.
Mikä meidät sitten uuvuttaa? Vastaus tähän on monisyinen, mutta itse näen tärkeimmiksi seikoiksi merkityksellisyyden puuttumisen sekä sosiaalisen median vaikutuksen niihin odotuksiin, jotka moni meistä itselleen asettaa. Pitäisi olla nousukiitoinen ura, kiiltokuvakoti ja -perhe sekä täydellisen omnipotentti ihminen kaiken tämän takana. Unohdamme armollisuuden itseämme kohtaan ja kehitämme itsestämme suorittajia. Suoritamme töissä, kotona ja vapaa-ajalla. Unohdamme helposti itsemme sekä sen, ketä varten näitä asioita teemme.
Jos koet olevasi edes hitusen uupunut, pysähdy nyt. Vedä syvään henkeä ja rauhoitu. Ota kiinni tästä hetkestä ja lopeta suorittaminen.
Kun päästämme irti pakonomaisesta tarpeesta tehdä asioita saavuttaaksemme jotain, olemme valmiimpia vastaanottamaan. Lopettamalla juoksemisen, annamme hengitykselle mahdollisuuden tasaantua. Sulkemalla silmämme, voimme nähdä maailman paljon selvemmin ja kirkkaampana. Oletko valmis hellittämään ohjaksista edes hetkeksi, jotta voit nähdä mitä maailmalla on tarjota sinulle?