Kun olin lapsi, olin kuten kaikki muutkin, mutta yksi asia erotti minut monesta: en ollut laiha. Sain jo pienestä pitäen kuulla kommentteja painostani ja minua verrattiin siskooni, joka tuolloin oli meistä se laiha. Samankaltainen ja jopa hieman terävämpi kommentointi jatkui ala-asteelle, mutta käyttäydyin kuin kuulemani ei olisi vaikuttanut minuun. Siitä huolimatta muistan vielä tänäkin päivänä mitä muut minulle sanoivat. En koskaan ollut lihava, mutta en myöskään ollut laiha. Se tuntui riittävän oikeutukseksi arvosteleville sanoille ja katseille.
Teini-ikäisenä olin jo oppinut itseinhon. Olin normaalikokoinen, mutta tunsin itseni lihavaksi ja edelleen ihmiset ympärilläni kokivat tarpeelliseksi minua ”erilaisuudestani” muistuttaa. Alkoi laihduttaminen ja itsensä näännyttäminen. Päätin, että näyttäisin muille. Pahimmillaan tilanne kärjistyi niin, että söin ainoastaan aikaikkunassa 11-15. Olin nimittäin laskenut, että jos olin syömättä tuon muun ajan, painaisin seuraavana päivänä klo 11 kilon vähemmän syömisen lopettamisesta. Tätä kirjoittaessani tajuan kuinka sairaalta tuo kuulostaa, mutta tuolloin en asiaa niin nähnyt.
Syömisen rajoittaminen tiettyyn aikaikkunaan oli vain jäävuoren huippu. Noudatin äitini tiukkaa ja niukkaa ruokavaliota, kokeilin kaalikeittodieettiä, Painonvartijoita ja paastoamista. Tiesin tasan tarkkaan kuinka monta ”pistettä” jokin ruoka-aine oli – tiedän edelleen, että Mars-patukka on viisi pistettä ja keskikokoinen peruna yksi – ja tällä tavoin opin kontrolloimaan syömistäni vuosiksi eteenpäin. En osannut lopettaa, enkä etsiä ulospääsyä itse luomastani ansasta.
Saavutin kuvittelemani ihannepainon, joka oli alhaisimmillaan 48 kiloa. Ymmärrän nyt, että tuolla kilomäärällä ei ollut mitään tekemistä terveen painon kanssa, mutta siltikään en nähdyt itseäni laihana. Kuvittelin vaa’an lukeman ja omien tavoitteideni saavuttamisen tarjoavan täyttymystä, mutta koskaan sitä hetkeä ei tullut. Tein kaikkeni, jotta painoni ei nousisi. Aamuinen lukema vaa’alla oli suora ohjenuora loppupäivän missiolle: miten vähän minun tulisi tänään syödä, jotta huomisen punnituksen tulos vastaisi haluamaani.
Teini-ikäisenä syntynyt epäterve suhde ruokaan on jatkunut näihin päiviin saakka. Ainoat ajat elämässäni, jolloin en ole kokenut hitustakaan huonoa omaatuntoa syömisistäni, on ollut silloin kun olen imettänyt lapsiani. Tuolloin olen halunnut varmistaa, että kasvava vauva saisi kaiken tarvitsemansa. Herää kysymys, että jos uusi elämä oli mielestäni tarvitsemiensa rakennuspalikoiden arvoinen, miksi minä en ollut sitä itse?
Kun nyt syömiseen ja ruokaan liittyvistä haasteista toipuvana katson taaksepäin, olen tajunnut muutamia itselleni tärkeitä asioita:
- Olen tehnyt klassisen virheen jakamalla ruoan kahteen kategoriaan: hyvä ruoka ja paha ruoka. Olen huomannut palkitsevani itseäni ”pahoilla” ja kokenut huonoa omaatuntoa jälkeenpäin. Olen demonisoinut ruokia ja samalla rankaissut itseäni niiden syömisestä. Sen sijaan olisin voinut kehoani kuunnellen ravita itseäni oikein ja unohtaa jaottelun. Syödä sitä mitä kehoni pyytää – silloin kun se sitä tarvitsee.
- Olen näännyttämällä rankaissut itseäni ja jatkuvalla rajoittamisella estänyt itseäni ylipäätään nauttimasta ruoasta. Olen ollut oman itseni pahin vihollinen ja aiheuttanut tällä ajattelumallilla enemmän vahinkoa kuin mitään muuta omalle keholleni ja mielelleni.
Silmäni ja mieleni ovat pikkuhiljaa auenneet kaikelle tälle ja matka kohti tervettä suhdetta ruokaan on alkanut. Tutustun parhaillaan intuitiiviseen syömiseen ja sen kautta syntyviä oivalluksia aion jatkossa jakaa myös eteenpäin. Haluan, että tulevaisuudessa voin nauttia ruoasta ilman taka-ajatuksia ja opettaa samaa myös muille.
Olemme niin paljon enemmän kuin tämä keho, jossa elämme. Terve keho ja mieli tarvitsee ruokaa. Meidän tehtävä on oppia ymmärtämään mitä ja milloin se sitä kaipaa. Kuulostaa helpolta, mutta ainakin itseni kohdalla tämä tulee vaatimaan hieman harjoittelua ja jopa itsensä haastamista. Toivottakaa minulle onnea!